"Aika on niin julma, se matelee, juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa."
Mitä meille kuuluu.. Erittäin, erittäin rankan työvuoden jälkeen ollaan lasten kanssa oltu nyt neljä viikkoa kesälomalla. Mitä ollaan saatu aikaiseksi? Ei yhtään mitään. On oltu kotona, käyty perhekahvilassa, käyty leikkarilla keinumassa. Jotain merkityksellistä? Eipä juuri. Mutta tämä laiskuus ja paikallaan oleminen on tuntunut just nyt niin oikealta.
Kuten mainitsin, takana on erittäin rankka työvuosi. Sain viime syksynä ihanan pitkän pestin ihanassa päiväkotiryhmässä. Ryhmä täynnä täydellisiä ja toistaan omalaatuisempia ihania pieniä ihmistaimia. Olin niin onnellinen työrupeamasta, vaikka samalla jännitin hirmusti, miten jaksan henkisesti, sillä tiesin, että ammattitaitoni ja osaamiseni tulisi olemaan koetuksella monta kertaa. Syksy eteni, porukassa tapahtui muutoksia, mutta me porskutimme eteenpäin. Vähän ennen joulua perheessämme alkoi sairastelu. Kuka milloinkin oli flunssassa, kuumeessa tai aloitti kamalan yskän. Jouluna sairastimme vatsataudin. Kun tammikuussa palasin töihin, oloni oli heikko. En halunnut luovuttaa, kunnes meinasin tuupertua pukuhuoneen lattialle maratonilta tuntuneen 500m työmatkan jälkeen. Keuhkokuume. Siitä parantuminen vei aikaa, ja sai minut tajuamaan, että en ole voittamaton. Oli pakko myöntää oma heikkoutensa ja höllätä. Sairastelu ei päättynyt siihen, ja kun hiihtolomalla saimme uuden vatsatautipaholaisen, olin valmis luovuttamaan.
Jostakin sitä sitten vain keräsi voimansa ja nousi jälleen. Elämä alkoi voittaa, sairastelut vähenivät. Huhtikuussa muutimme uuteen kotiin. Saimme lisää tilaa, ja sisälläni tuntui, kuin minulle olisi kasvanut uusi keuhkopussi, oli helpompi hengittää. Silti koko ajan takaraivossani jyskytti ajatus siitä, että "älä iloitse, älä nauti. Se kostautuu vielä, vielä joku teistä sairastuu ja alkaa uusi kierre." Minusta tuli ailahteleva. Hetkessä siirryin ilosta epävarmuuden kautta suruun, ja sieltä taas naurun kautta iloon. Töissä jaksoin, koska luonteeltani en ole luovuttaja. Kotona jaksoin pakolliset. Podin huonoa omatuntoa siitä, että en töiden jälkeen kykene antamaan omille lapsilleni kaikkea. Olin koko ajan väsynyt. Aivan koko ajan. Se onkin isoin syy siihen, miksi nämä lomaviikot on menneet vain ollessa. Olen kerännyt voimiani takaisin.
 |
| Luumupuussa kasvaa pieniä herkkuja |
Nyt kun lomaa on takana nämä neljä viikkoa, olo alkaa olemaan jo hieman parempi. Edelleenkään en jaksa ihmeitä, mutta yritän kuitenkin. Suunnittelemme juttuja miehen kesälomalle, johon ei enää ole pitkä aika. Lapset odottavat huvipuistoa ja eläintarhaa, minä odotan toista aikuista päivien ajaksi seurakseni.
Tätä kirjoittaessa hymyilen. Olen kokenut paljon, olen ehkä ollut uupunut, mutta tiedän, että selviän. Minulla on vahvat juuret, vankka runko ja sitkeä lehvästö. Tuulet heiluttavat, elämänhalu pitää pystyssä. Minulla on roppakaupalla syitä nousta, parhaimmat niistä tuhisevat juuri tällä hetkellä odottavan unta saman katon alla.
Elämä, mitäpä sitä muuta toivomaan.
